Miksi aikanaan palasin valtakunnansalille?

Olin ollut poissa kokouksista jo parisen vuotta. Alkuun jäi pois yksi kokous, sitten toinen, lopulta en käynyt enää lainkaan. En kaivannut kokouksia enkä "totuutta", mutta jollain kierolla tavalla en siinäkään kohtaa kyseenalaistanut sitä onko kyseessä totuus vai ei. En aktiivisesti uskonut asiaan, mutta en myöskään harkinnut poislähtemistä. En tiedä, ehkä olin jonkinlaisessa välitilassa?
Sinänsä elämä oli hyvää, mutta olin äärimmäisen yksinäinen. Käytännössä koko siihenastisen elämäni ajan ainoat ystävät olivat olleet Jehovan todistajia ja koska en ollut osannut ajatella jättäväni todistajia niin en myöskään ollut alkanut aktiivisesti rakentamaan elämää järjestön ulkopuolelle. Luonnollisesti (tai oikeastaan hyvin epäluonnollisesti) tilanteessa, jossa en käynyt kokouksissa en myöskään viettänyt aikaa todistajaystävien kanssa. Jos joku kanssani aikaa suostuikin viettämään, keskustelu lähes aina kääntyi kokouksissa käymisen tärkeyteen ja tuntui että kyse on enemmän "rohkaisutapaamisesta" kuin normaalista ajanvietteestä kavereiden kesken.
Näistä sekoista johtuen olin siis äärimmäisen yksinäinen. Olin työn kautta saanut pari uutta tuttua, mutta ystävyyssuhteet vaativat aikaa joten heistä ei ollut vielä muodostunut kovin läheisiä. Yritin täyttää vapaa-aikaani tekemisellä, mutta esimerkiksi viikonloput tuntuivat ahdistavan pitkiltä ilman sosiaalista verkostoa. Siksi päätin palata valtakunnansalille.

JW Broadcasting Marraskuu 2015, toimeton sisar kuvailee hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin itselläni oli. Hänkin päätyi palaamaan kokouksiin.

Inhosin kokouksia heti alusta pitäen nyt toisella kierroksella. Ohjelma kuulosti vieraalta, muistan monesti mielessäni "päivitelleeni" sen sisältöä. Ajatusmaailma oli siis selvästi jo etääntynyt siitä kuplasta jossa ennen olin elänyt. Ikäväkseni huomasin, että myös ystävät tuntuivat vieraalta. Koska en päässyt siihen samaan ajatuskuplaan kiinni, en edelleenkään voinut olla luontevasti ystävien kanssa. Enkä voinut kertoa heille kaikkia omia ajatuksiani, tietenkään. Yritin tosissaan käydä kokouksissa, ajatelleen että ajan kanssa se muuttuisi helpommaksi.

Muistan kenttäreissun erään tienraivaajasisaren kanssa, joka paheksui minulle erään seurakuntalaisen yhteydenpitoa erotettuun lapseensa. Sisar toisteli minulle että "jos suhteet pysyvät ennallaan erottamisen jälkeen, ei erotetulla ole mitään syytä tulla takaisin". Muistan tuolloin pohtineeni omia motiivejani palata ja että eikö syy takaisintuloon pitäisi olla rakkaus Jehovaan, ei halu olla tekemisissä perheen tai ystävien kanssa. Tänäkin päivänä harmittaa se, että en silloin sanonut sitä ääneen.

Sosiaaliset suhteet ovat varmasti yksi iso syy, miksi niin toimettomat kuin erotetutkin palaavat takaisin järjestön yhteyteen. Jopa ne, jotka eivät haluaisi palata. Tämä oli omakin kokemukseni toimettomana ollessani. En kaivannut "totuutta", ainoastaan sosiaalista verkostoani. Tällaisessa painostuksessa ei ole mitään ylpeiltävää tai rakkaudellista.
  

Vartiotorni 2013 15/6