Kokemukseni kenttäpalveluksesta

Kenttä, kenttäily, kenttätyö - rakkaalla lapsella on monta lempinimeä. Tuo Jehovan todistajien tunnusmerkki, julkinen saarnaus opetuksistaan. Miltä se aikanaan tuntui?
Päällimmäinen tunteeni on hieman ristiriitainen. Siitä tuli hyvä mieli, kentän jälkeen tuntui hyvältä ja koki tehneensä hyvää, mutta itse "saarnaamistyö" oli usein ikävää. Tämä kirjoitus ei ehkä aukene täysin muille kuin nykyisille tai entisille todistajille, pahoittelen sitä. Taustatietona hyvä tietää, että Jehovan todistajat raportoivat seurakunnalle kuukausittain kirjallisesti saarnaamistyöhön käytetyn ajan. Mitä enemmän tunteja oli raportoitavana, sitä paremmaksi palvelijaksi ja hengellisemmäksi ihmiseksi sai itsensä tuntea.

Hyvä ystäväni oli tienraivaaja. Viihdyin hänen seurassaan, olimmehan lähes parhaat ystävät. Omakin aikataulu oli joustava, joten sovimme usein arkipäiville vähän pidempiä kenttäpäiviä. 
Kävelimme ympäri kaupunkia, joskus parikin tuntia esittämättä kertaakaan. Olimme ”katutyössä” (eli teimme saarnaamistyötä tavoitteena esittää asiamme vastaantulijoille), mutta kuljimme syrjäisiä pikkuteitä joita kukaan ei päiväsaikaan kulje ja juttelimme. Olimme varmasti molemmat vilpittömiä uskossamme ja sisar varmasti vilpittömästi rakkaudesta luojaan tienraivaajana. Mutta kenttätyö on vaan loppujen lopuksi melkoista tervanjuontia, siksi kumpikin sitä vältteli. Ne harvat ohikulkijatkin kulkivat monesti ohitsemme ilman että esitimme heille – ”no hups, jotenkin hän vaikutti kiireiseltä” tai vastaavaa selitin kun olimme kävelleet ohi esittämättä. Eikä siinä juuri selityksiä kaivattu, ei hänkään vuorollaan esittänyt muuta kuin ehkäpä sille hitaasti vastaanvaappuvalle vanhukselle. Saatoimme myös yrittää tavoittaa jotakin jomman kumman uusintakäyntipaikkaa (eli paikkaa, jonne oli aiemmin jätetty kirjallisuutta tai jossa oli käyty hyviä keskusteluja), mutta mikä järki on lähteä päiväsaikaan tavoittamaan jotakin työikäistä ihmistä, jos hän ei ole vuorotyössä.

Toisen tienraivaajasiskon kanssa kävimme lähes aina hänen uusintakäyntipaikkojaan. Sisar oli ollut jo vuosikausia tienraivaajana, joten hänellä paikkoja riitti. Paikat olivat sikin sokin ympäri kaupunkia, joten saatoimme kävellä kaikessa rauhasta kaupungin toiselta laidalta toiselle, jättää lehdet uusintakäyntipaikkaan ja kävellä taas seuraavaan paikkaan. Taas saimme pari tuntia raportoitavaa aikaa muutamalla esittämisellä. Hänenkään vilpittömyyttään tienraivaukseen en kyseenalaista hetkeäkään.

Hyvä tavoite, mutta oman kokemukseni mukaan keskustelut olivat kyllä ihan eri aiheista.

Vastaavia kokemuksia on loputtomiin. Usein erään kenttäkaverin (tienraivaaja hänkin) kanssa kahviteltiin pitkiä aikoja jommankumman kotona tai kahvilassa niitä näitä jutellen, samalla vaan kun viestitteli välillä jonkun kastamattoman kanssa – vaikka jonkun seurakunnan nuoren kanssa, niin tunnit juoksivat. Ei kumpikaan ääneen koskaan sanonut, että ei huvittaisi nyt jalkautua varsinaiseen kenttätyöhön, mutta niin vaan se kahvittelu houkutteli enemmän. Vähän siitä joskus koki tunnonpistoja, mutta ainakaan omalla kohdallani ei ilmeisesti riittävästi kun tuota harrastin.

Parastahan oli jos sopi jonkun kastamattoman tutun kanssa koko päiväksi tekemistä. Lähdetään vaikka päiväksi tutustumaan toiseen kaupunkiin tai eläintarhaan tai mitä vain. Siitä saattoi saada helpolla monta tuntia kenttää viettämällä vaan aikaa tuon kastamattoman henkilön kanssa, ei siinä tarvinnut sen kummemmin saarnata, mainitsi johonkin väliin vaikka kokousillasta tai vastaavasta niin se riitti. Tai mökkiviikonloppu, huikea määrä tunteja. Nukkumiseen käytetyt tunnit sentään vähennettiin raportoitavasta ajasta. Tätä käytettiin paljon tienraivaajien keskuudessa.

Ihania olivat ne kenttäpäivät kun lähdettiin jonnekin syrjäseuduille. ”Aloitettiin” kenttä lähtöpaikassa jotta saatiin aika juoksemaan ja sitten ajeltiin ympäri maita ja mantuja. Käytiin kolkuttamassa jotain ovea, jonka takana ei useimmiten ollut ketään kotona koska oli arkipäivä ja asukkaat töissä. Taas seuraavaan paikkaan ajelua. 
Välistä käytiin kahvilla tai syömässä, eikä tarvinnut raportoitavasta ajasta sitäkään aikaa vähentää kun piti lehdet pöydännurkalla esillä.

Toki oli paljon niitä seurakuntalaisia, joiden kanssa tehtiin "oikeaakin" kenttää. Ja niitä, jotka aidosti näyttivät olevan innoissaan kenttätyöstä. Heitä tavallaan ihailin. Oli kiva kuunnella kun joku oikein hyvä kenttäilijä esitti ja perusteli asioita hyvin.

Nautin joskus kyllä itsekin kenttätyöstä, etenkin kenttäkaverin uusintakäyntipaikoista. Joskus jopa ovelta ovelle – työstä, erityisesti jos tuli hyvä keskustelu ovenavaajan kanssa. Kivaa kenttäilystä kuitenkin tekivät lähinnä kenttäkaveri (itse nautin kenttätovereiden seurasta valtavasti) ja tunne siitä että oli tehnyt hyvää. Esittäminen ja oven takana mahdollista avaajaa odottaminen olivat tuskaa, yhdeksässä kymmenestä kerrasta omalla esitysvuorollani toivoin, ettei oven takana olisi kukaan kotona, joskus digitaalisten ovikellojen kohdalla en edes oikeasti painanut ovikelloa, esitin kyllä painavani. Useimmiten toivoin kentän olevan pian ohi, mikä on hullua sillä tein välillä pitkiäkin kenttäpäiviä.

Tuskallisia olivat ne kenttäkaverit, joita sait hävetä. Ne, jotka eivät tajunneet ovenavaajan kohteliasta yritystä kieltäytyä keskustelusta tai lopettaa sitä. 
Kärrytyötä en koskaan ole kokeillut, joten siitä en osaa kertoa mitään.

Tänä päivänä nähdessäni kärrytodistajia tai muuten Jehovan todistajia kenttätyössä huokaisen helpotuksesta ettei tuo työ ole enää osa elämääni.

Uskallan väittää etten ole kokemusteni kanssa yksin?